Tänä yönä voin kirjoittaa...

Tänä yönä voin kirjoittaa unettomuudesta.

Tänä yönä ei ole täysikuuta. Yö ei ole tähtikirkas eivätkä planeetat värise sinisinä kaukaisuudessa. Nerudan säkeet ovat vain haavekuva josta todellisuus näkee unta.

Tämä yö on sakean harmaa ja kuvottavan valoisa. Juuri sellainen kuin se niin usein on talvisen Helsingin yllä.

Unettomuus tulee useimmin vuoden pimeimpänä aikana. Minut se saavuttaa yleensä päivän jo pidetessä kevätauringon paahteessa. Tosin tuo aurinko on jäämässä taasen vain toiveeksi: pohjoinen ilmastomme kamppailee kaikin voimin kevään edistystä vastaan juurruttaen itsensä ja koko ympäröivän maailman sietämättömään suojasäähän: maailman odotushuoneeseen.

Olen aina pitänyt kevättä vuodenajaista ikävimpänä. Kevät on aina ponnistelua. Kuka tahansa jota katson keväisin ponnistelee saavuttaakseen jotakin, vaan mitä? Ja miksi? Minkä eteen ponnistella ajassa joka on staattinen ja vain odottaa.

Lehtivihreää ei ole. Kaikkialla on vain loskaa. Kirpeät pakkasaamut ovat tiessään. Lämpöiset kevätaamut uneen ponnistelevan houre. Tuokaa minulle lumituiskut, pureva pakkasviima ja räystäiden jääpuikot, mutta älkää tätä vuodenaikaa. Ei tätä maailman odotushuonetta!

Sain laihan lohdun sanan vanhalta ystävältäni Mika Waltarilta. Keväällä 1946 hän kärsi ilmeisesti masennuksesta ja unettomuudesta, joka hänen sanojensa mukaan on "hermoston kapina tahtoa vastaan". Vastalääkkeenkin hän mainitsee: "Uuden riemastuttavan työn löytäminen on ensimmäinen askel paranemista ja hyvää unta kohden."

Tiedän jo mistä saan tuota vastalääkettä: varmuudesta tulevaan (joka sinällään on täysin absurdi yhtälö kuten Bulgakovin romaanissa mustan magian tohtori Woland hyvin osoittaa: ihminen ei voi koskaan nähdä nykyhetkeä pitemmälle). Kävin tänään jonottamassa tuota lääkettä yhteiskuntahistorian laitoksella, mutta vastaanottoa oli siirretty viikolla. Vielä pitänee siis kituuttaa kokonainen viikko venäläisvalmisteisella luontaislääkkeellä (Корвалол), joka tuli tänä yönä todistaneeksi tehottomuutensa.

Jotta tuo lääke, jota jonotin tulisi sinulle lukija päivänselväksi lainaan vielä kertaalleen Waltaria: "Häikäisevän sekunnin ajan näin edessäni tämän ikivanhan plataanin nokisine kuorineen seraljin ulkopihassa ja tiesin, että minulla oli aihe, jonka vuodet olivat haudanneet salatajuntaan, vaikka se kerran aitona ja huumavana oli puhjennut kaksikymmenvuotiaan sydämestä juuri ennen täysi-ikäisyyden kevyttä kynnystä. Tämä insuliinin vuosien kuorten alta puhakaisema näky oli todellisuuttakin elävämpi ja todempi, niin aito, että jos olisin kurottanut käteni, olisin voinut sormillani hipaista ikivanhan plataanin vuosisatojen kivettämää kuorta."

Lienee aika antaa luontaislääkkeelle uusi mahdollisuus.

Hyvää yötä!

Stefan