Vieras väärästä maasta

The topic for this article is the age old antagonism within Finland towards Russians as people. I've already written vaguely on the same subject exclusively in Russian. Since the topic is as specific as it is I feel like it is time for me to write in Finnish. So, the next piece of brain flow is dedicated to my Finnish friends.

   

Ryssänä Suomessa 

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään,
jossa jo esi-isät juovuksissa tottakai
hakkasivat vaimot, lapset jos ne kiinni sai

                                         

                                         - Eppu Normaali

Sain hiljattain käsiini Suomen Moskovan suurlähetystössä Inna Latischevan kirjoittaman kirjan Ryssänä Suomessa - Vieras väärästä maasta. Eräs ystäväni neuvoi minua kerran jättämään kirjan väliin. Hänen mukaansa minun ei kannattanut kirjaa lukea sillä se saattaisi vain katkeroittaa minua. Itselleni tyypilliseen jääräpäiseen tapaan päätin kirjaan kuitenkin tarttua: olipahan jotain mitä lukea työmatkoilla Moskovan metrossa. Tämä kirjoitus on siis ensinnäkin ko. kirjan analyysi sekä toisekseen itseanalyysi. Odotan lukijalta ensisijaisesti kriittistä lähestymistä artikkelin sisältöön.
'

[Ennen kuin varsinaisesti aloitan tahdon korostaa kahta asiaa. Ensinnäkin sitä että olen suomalainen. En ole sitä erityisesti suurella mielihyvällä sillä en ole tähän lopputulokseen varsinaisen helpoin ponnistuksin päässyt. Toisekseen tahdon korostaa että olen varsin isänmaallinen suomalainen. Minulle isänmaallisuus tatkoittaa ensisijaisesti sitä että kykenee suhtautumaan hyvin kriittisesti kotimaahansa. Tämä siksi että jos esim. isänmaallinen suomalainen ei osaa nähdä kotimaansa epäkohtia tai puuttua niihin - millainen patriootti hän silloin oikeastaan onkaan? Varsin kehno kehtaan sanoa.]

'
Inna Latischevan teos Ryssänä Suomessa on ensisijaisesti maahanmuuttajataustaisen businessnaisen autobiografinen tilitys. Vaikka teos onkin kirjallisesti varsin kehno, kerronta paikoitellen varsin epäjohdonmukainen ja otsakkeen lupailemat pohdinnat suomenvenäläisyydestä kirjassa usein varsin toisarvoisia - ei kirjan tärkeys hälvene eikä sen "pointti" katoa. Kirja on ensimmäinen laatuaan Suomen kansallisten vähemmistöjen ja valtaväestö välisessä diskurssista. Se on ilmeisesti kirjoitettu Espanjan auringon alla sillä sinne kirjan kertoja päätyy kärvisteltyään ja tuskailtuaan ensin kuusitoista vuotta Suomessa. Kirjassa minua harmittaa erityisesti se, että tämä käytännössä katsoen ensimmäinen suomenvenäläinen puheenvuoro on laadultaan niin heikko ja jo pelkästään siksi on helppoa olla noteeraamatta sitä millään tavalla. Toisaalta vaikeaa on olla noteeraamatta kirjan aiheuttamia reaktioita. Päätin googlettaa ko. kirjan ja tässäpä hakutuloksista ensimmäinen: http://satuvirtala.puheenvuoro.uusisuomi.fi/30563-ryssana-suomessa .

'
Lukiessani kirjaa en voinut välttyä peilaamasta Latischevan kokemuksia ja tietoja omiini, mutta uskallan väittää että oma läpileikkaukseni lähes 23 vuodelta Suomea ja suomalaisuutta on kattavampi ja ehyempi kuin hänen. Toisaalta uskallan väittää ingretoituneeni henkisesti osaksi suomalaisuutta varsin myöhään. Itse asissa tuo prosessi alkoi minun ollessani noin viidentoista vuoden ikäinen. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää.

Kirjan keskeisiä argumentteja tai ajatuksia ovat: 

a) Suomessa ei ole mitään merkitystä sillä, millainen ihminen olet. Jos olet ulkomaalainen et voi koskaan olla yksi suomalaisista. Muualla maailmassa, kuten kirjan esimerkeissä Espanjasta, olet osa "meitä" heti kun sinusta opitaan pitämään. Suomessa ulkomaalainen pysyy ulkomaalaisena vaikka hänestä pidettäisiinkin.

'

b) Suomessa asuva venäläinen joutuu aina tuntemaan alemmuutta venäläisyydestään (olkoonkin että alemmuutta ei voi väitetysti tuntea jollei siihen itse anna lupaa). Itse asiassa Suomessa venäläiset ja muut "huonommat" ulkomaalaiset (kuten somalit ja arabit) ovat B-luokan kansalaisia.

'
c) Jokaisessa maassa tai kansassa on hyviä ja pahoja ihmisiä, ja joskus hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita. Se on elämää ja sen kanssa täytyy oppia elämään vailla sen suurempaa kiihkoa, sulkeutuneisuutta tai ennakkoluuloa.

'
d) Suomessa ulkomaalaiset jaotellaan kahteen kategoriaan seuraavasti: on niitä joita katsotaan alaspäin - kuten venäläiset, somalit ja arabit - ja niitä, joita katsotaan ylöspäin kuten britit ja amerikkalaiset. Suomalaisilla on huonon itsetunnon takia tarve saada katsoa jotakuta alaspäin, siten he saavat oman itsetuntonsa nousemaan.

'

e) Suomi on hyvä maa, mutta se on hyvä vain suomalaisille. Tilastojen mukaan noin 96% Suomessa asuvista on suomalaisia. On oltava jokin syy siihen, miksi tässä maassa on niin vähän ulkomaalaisia. Tilaa maassa kyllä olisi, sillä Suomessa on (ilmeisesti Islannin jälkeen) Euroopan pienin väentiheys: silti siellä ei ole tilaa ulkomaalaisille, varsinkaan venäläisille.

'

Vaikka nämä väitteet vaikuttaisivatkin asiattomilta tai jopa banaaleilta voin vakuuttaa etteivät ne ole täysin tuulesta temmattuja. Vastaavia lausuntoja olen kuullut ruotsinsuomalaisilta koskien Ruotsia ja ruotsalaisia. Minulla itselläni on osoittaa omasta elämästäni esimerkkejä jotka tukevat useimpia em. ajatuksia.

'

Lyhyt katsaus historiaan: synnyin Suomen kansalaisena, Tampereen TAYS:ssa ja sain jo syntyessäni Suomen kansalaisuuden sillä äitini oli suomalainen. Isäni sitä vastoin oli neuvostoliittolainen maahanmuuttoja. Hänen sukunimensä oli venäläistautainen vaikka itse hän ei itseänsä välttämättä edes määrittelisi kovinkaan venäläiseksi. Todettakoon vielä että Venäjällä ja Neuvostoliitolla ei ollut koskaan mitään muuta yhteistä kuin kieli ja samoin kuin entisessä Jugoslaviassa kehittyi (tai kehitettiin) erityinen jugoslavialainen identiteetti saattaa jokunen ihminen maailmassa edelleenkin tuntea itsensä neuvostoliittolaiseksi.
'

Vaikka voitinkin lotossa jättipotin syntyessäni Suomeen (ja päästen samalla osakkaaksi maailman parasta sosiaalijärjestelmää, koulutusta ja elintasoa) sen kantaväestöllä kesti pitkään osoittaa minulle että olen osa sitä. Minulla oli (ja on yhä) Suomen kansalaisuus ja kaikki samat oikeudet sekä velvollisuudet mitä muillakin maani kansalaisilla, mutta siitä pitäen kun itseni muistan on minulle tehty selväksi erilaisuuteni tai jopa eriarvoisuuteni muihin nähden. Kohtaamisilla kantaväestön kanssa tarkoitan etupäässä peruskoulua, asepalvelustani ja arkipäiväistä kadunihmisten kohtaamista.
'
Alle kuoluikäisenä asuin Etelä-Hervannan ghettossa ja elämäni oli keskittynyt taloyhtiömme pihan leikkien ympärille. Tuolloin elin varsin pienessä ja suljetussa ympäristössä. Parhaimpia ystäviäni olivat maahanmuuttajien lapset, vaikka kaveerasinkin myös suomalaisperheiden lapsien kanssa. Tuolta ajalta minuun iskostui jo ajatus antagonistisesta konfliktista eli aloin ymmärtää maailman "me" vastaan "ne/he". Tällä en kuitenkaan tarkoita kantasuomalaisia vs. maahanmuttajia vaan Etelä-Hervannan ghetton asukkaita vs. kantakaupungin keskiluokkaa. Kuvio säilyi tällaisena pitkään. Aina siihen asti kunnes muutimme ghettosta pois keskelle sitä em. keskiluokkaa Tampereen Kalevaan.
'
Uudessa koulussani en enää ollut yksi muista niin kuin Etelä-Hervannassa vaan nyt olin aluksi se uusi poika ja myöhemmin ryssä. Asetelma jatkui samanlaisena peruskoulun loppuun asti kouluista ja asuinpaikoista huolimatta. Kaikissa kouluyhteisöissä oli ilmeinen tarve rakentaa rintamia, jaotella ihmiset "meihin" ja "niihin". Hyvää oli sopeutuminen/alistuminen. Pahaa oli hangoittelu/erilaisuus. Minun kohdallani tämä tarkoitti irtisanoutumista nimestäni ja syntyperästäni. Muutoin ehkä olisinkin pyrkinyt sopeutumaan, mutta kyseessä ei ollut esim. vääränlainen vaatetus tai ujous - kyseessä oli syntyperä. Miten minä sitä olisin voinut muuttaa? Selvennykseksi vielä todettakoon että olen lähes aina pitänyt ihmisen syntyperään puuttumista tai sille minkäänlaisen merkityksen antamista eugeniikkaan eli rotuoppiin verrattavana.
'
Peruskoulun jälkeen alkoi a) adoptoitumisprosessi uuteen sukuun ja b) identiteettini etsintä lähes yhdeksän vuotta jatkuneen konfliktin jälkeen. Siihen mennessä se minkä olin kokenut edustavan suomalaisuutta oli tehnyt minulle selväksi ulkopuolisuuteni eikä rauhanteko siis ottanut syntyäkseen. Lukioajan ystäväni saattavat tämän muistaa.
'
On mahdollista että ovet suomalaisuuteen olivat jo lukiossa auki mutta minä en sitä huomannut. Totta puhuakseni en siinä iässä olisi välittänytkään huomata. Olin liian kiireinen määritellessäni omaa suhdettani uuteen ympäristöön johon olin pöllähtänyt kaunaisena ja vihaisena viisitoistavuotiaana. Tuolloin kaiken määritteleminen kävi vielä vanhojen tapojen mukaisesti rakentamalla rintamia, ristiriitoja ja konflikteja. Ei liene siis ihme että lukioympäristöni vastaanotti minut valkoisena (tai pikemminkin punaisena) variksena. Jos ympäristöni oli lähtökohdiltaan keskiluokkainen ja valkosuomalainen piti minun (omalla logiikallani) siis olla jotain täysin päinvastaista. Tästäkin huolimatta lukioaika ja se upouusi ympäristö sai minut lauhtumaan ja lientymään. Saatoin oppiakin jotain uutta. Aloin jo vaivihkaa hivuttautua kohti suomalaisuutta. Itse asissa niinkin paljon että päätin suorittaa siviilipalveluksen sijasta asepalveluksen (taustalla edelleen vastakkainasetteluun perustuva logiikka).
'
Intissä koin kohtaavani jälleen kantaväestön ja sitä edeltänyt kolmen vuoden taival kohti sopeutumista oli vähällä valua hukkaan: ensin kypäräpappi opetti että minulla oli velvollisuus tappaa ryssiä (tarvittaessa myös isoveljeni) jos halusin Suomen säilyvän vapaana ja demokraattisena maana. Myöhemmin alokaskauden jälkeen meidät jaettiin uusiin ryhmiin ja jouduin tekemisiin muun patterin ja rykmentinkin kanssa. Jälleen sain kuulla niin vertaisiltani kuin ryhmänjohtajilta mikä olen ja minne minun kuuluisi painua. Todettakoon että kypäräpappia lukuunottamatta en kuullut kantahenkilökunnalta muuta kuin muutamia huomautuksia ja vitsejä koskien idän uhkaa tai sen maan asukkaita. Toisaalta simputus tai syrjintä palvelustehtävissä on heille rangaistava teko. Ehkäpä he olivat vain tarpeeksi fiksuja pitääkseen suunsa kiinni (mikä sekin näytti tuottavan silloin tällöin ongelmia)?
'
Armeijan päätyttyä selitin positiiviset kokemukset suomalaisuuden parissa itselleni sillä etteivät suomalaiset ystäväni tai sukulaiseni edusta enemmistöä suomalaisista vaan ainoastaan häviävää tai lähes merkityksetöntä vähemmistöä, joka on jollain ihmeellä pystynyt välttymään ryssävihalta. Olen edelleen taipuvainen ajattelemaan näin vaikka järkiargumenttien loihtiminen tämän ajatuksen tuoeksi onkin varsin haastaavaa. Tässäpä kuitenkin muutama esimerkki pro argumenteista:

'
Siitä pitäen kun muutin Helsinkiin on minua lääkärillä käydessäni säännönmukaisesti puhuteltu englanniksi. Hammaslääkärit ja yleislääkärit kummastelevat aina äkillistä kielenvaihdosta kun parin englannin sanan jälkeen vaihdankin keskustelun kielen suomeen. Samoin aina työhaastatteluissa ensimmäinen kehu, jonka saan koskee erinomaista suomen kielen taitoani. Aiemmin kirjoitin tähän blogiin jutun siitä kuinka olen kyllästynyt yllättyneisiin ilmeisiin mm. Helsingin lähijunissa kun käytän ensin venäjää esim. puhelimessa ja sitten puhuttelenkin kanssamatkustajaani suomeksi. Tai ehkäpä Suomessa vain ei ole tapana puhutella ketään julkisessa kulkuneuvossa?
'
Tällaiset reaktiot muualla kuin yliopiston norsunluutorneissa ja varsin huolella valitussa ystäväpiirissä saavat minut kummastelemaan ainakin yhtä seikkaa: miten Suomessa voisikaan olla hyvää/positiivista (eli käytännössä assimiloivaa) maahanmuttoa jos valtio pyrkii sen kaikin keinoin mahdollistamaan ja kantaväestöä puolestaan pyrkii toiminnallaan tekemään sen mahdottomaksi? Rohkenen nyt jopa väittää (näitä omakohtaisia tuloksia tarkastellessani) että Suomi ei edes ole sivistysvaltio vaan jonkinlainen nurkkakuntainen sovitus Tolkienin Keski-Maan Konnusta.

'
Latischevan teos päättyy Espanjaan. Siellä kertoja tapaa nuoren venezuelalaisen naisen, jolla on useita haasteita espanjalaisessa yhteiskunnassa. Eikä vähiten siksi että hän on sudaka (vrt. ryssä) eli maahanmuuttaja Etelä-Amerikasta. Latischevan kehottaessa naista jättämään Espanja ja siirtymään varmemmille vesille venezuelalaistyttö vastaa:  "Vielä jonakin päivänä espanjalaiset muuttavat mielipiteensä kansastani ja tuohon muutokseen vaikuttaa myös minun panokseni. Aion tehdä parhaani muuttaakseni heidän mielipiteensä. Siitä ei tule helppoa, mutten aio paeta."

'
Samaiseen lopputulokseen viimeiset neljä vuotta yliopistolla ovat minut johtaneet. En enää aja virvatulta. Paras on tyytyä siihen mitä on jo tullut saavutettua eikä sekään ole mielestäni kovin vähän. Mutta samalla kun koetan edelleen raivata itselleni omaa paikkaa osana suomalaista yhteiskuntaa en kuitenkaan aio tinkiä suomenvenäläisyydestäni - identiteetistä jonka piiriin suomalaiset itse ovat minut vaihtelevin keinoin johdattaneet.
'
Päätän tämän hajatelman minulle oleellisimpaan otteeseen Latischevan kirjasta:

Tänä kesänä vietimme muutaman päivän yhdessä Suomessa, ja hän [tytär] sanoi minulle, että häntä ei enää hävetä puhua venäjää täyteen ääneen. Vastasin, ettei minuakaan, ja me katsoimme toisiamme kasvoillamme erityinen ilme, jonka voivat jakaa vain pitkästä sairaudesta toipumassa olevat ihmiset. 

Häpeilemättä sinun,


Stefan