Ведь от тайги до Британских морей, Балтийское пиво всех вкуснее!!

"Here on these Cliffs of Dover
So high you can't see over.
And while your head is spinning
Hold tight it's just beginning."
- The Decemberists

Обстоятельства моей жизни в Британии и, точнее говоря, отдалённость от дома привели меня обратно к родному русскому языку. Уж долго я им не пользовался, тем более не писал на нём тут, в моём блоге. Более того, в последнее время я замечаю в себе уже некие признаки тоски по родине (эх!). Без особых лирических отступлений перейду к делу и значить буду рассказывать о том, как я живу на туманном и коварном Альбионе (но и само собой буду оправдывать мою русскую сентиментальность).

'

Должен отметить, что причина того, что пишу эту статью именно на русском языке, накопилась со временем. Последней каплей послужила вчерашнее путешествие с ребятами (с Вацлавом и с Гиермо) в Кентербери и в Дувр, в юго-восточной Англии (не так уж и далеко от самого Лондона). Кентербери оказался небольшим и тихим городком, где кроме главной заборы англиканской церкви так нечего особого и нету. К счастью мы пришли к этому выводу ещё в первом половине дня и продолжили путешествие дальше на юг - в портовый город у пролива Па-де-Кале.

В Дувре, после короткой прогулки, мы оказались в магазине восточноевропейских продуктов. Сначала мне показалось, что этот магазин, как и все остальные подобные славянские ларьки в Англии, польский с продуктами из Чехии, Венгрии и с той же Польши. Но вообразите моё удивление, когда я с приятелями дошёл до пивной полочки: во-первых я заметил знакомую и дружескую этикетку латвийского пива Алдарис, но а за ним целый ряд почти что родного пива Балтика и Невское. Ели сдерживая мою эйфорию я схватил бутылку Шестёрки и объясняя повод моей радости описал содержание бутылки моему испанскому приятелю. Оказалось, что магазин вовсе не польский а латвийский (русскоязычные латыши из Даугавпилса!) и меня на кассе, само собой, обслуживали по-русски.
'
Спустя одного часа и после упорной попытки попасть в дуврский замок бесплатно (лазая по бастионам и кувыркаясь в кустах) мы с ребятами оказались на вершине белых дуврских скал (да, тех самых в честь которых Британию и назвали Альбионом) над морем попивая российское пиво и закусывая его балтийской солёной рыбой. Шутя мы сделали вывод, что не смотря на гибель империй Россия всегда с нами, даже в Соединённом Королевстве.
'

Я и Гиермо Хуанович над дуврскими скалами (вид на порт).

Кроме вчерашнего случая с пивом Россия, так или иначе, проскальзывает и напоминает мне о своём существований в Лондоне. После испанского и французского языка несомненно самый обычный иностранный язык в этом мегаполисе русский. В Университетском колледже Лондона я достаточно часто встречаю студентов из бывшего СССР (украинцев, эстонцев, казахов), которые, как правило, охотно общаются со мной на русском языке. Более того, до меня дошли слухи из родной Финляндии, что Юрии Шевчук и группа ДДТ будут выступать в марте месяце в городах Хельсинки и Тампере. Выходить, что ради такого редкого и знатного мероприятия мне стоит вернуться, хотя бы на несколько дней, на родину.

Но а в прочем жизнь в городе Лондон продолжается уже по знакомим обычаям. Сегодня, после долгого перерыва, я взял в руки свою гитару и стал изучать новую (почти что рождественскую) песню. Также я спел некоторые старые, добрые песни. В том числе и предновогоднюю Арию Московского Гостья, которую (я и сам удивился) я сыграл с первого раза безошибочно (почти отлично). Но а сейчас, ради первого адвента (http://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%90%D0%B4%D0%B2%D0%B5%D0%BD%D1%82), я для вас переведу предрождественскую песню британской группы Coldplay (между прочем, эта группа была основана в университете UCL, в том же где и я сейчас учусь). Надеюсь как-то раз её вам сыграть!

Искренно Ваш,

-Степан

Рождественские огни (Christmas Lights)

Рождественская ночь, ещё одна ссора

Слез, пролитых нами, целое наводнение.

У меня во крови все виды,

Все виды отравляющих веществ.
'

Я потащил себя на Оксфорд-стрит,
Пытаясь переделать зло на добро.

"Да уйди ты!", отвечали мне витрины,
А мне не вериться, что она уехала.
'

Пока ты всё ещё ждёшь снега -

Так и не хватает ощущения Рождества.

'

Надо мной в воздухе сверкают свечи.
О, они сверкают и истекают воском!
Но а я хватаюсь за эти огни

Как за последнюю надежду.

'
И как некий пьяный Элвис
Я запеваю, хотя не в тон:

О том, как я всегда любил тебя, дорогая,

И всегда буду любить!

'

Пока ты всё ещё ждёшь снега -

Так и не хватает ощущения Рождества.
'

Пока ты всё ещё ждёшь снега -

Так и не хватает ощущения Рождества.
'

Эти рождественские огни

Освещают улицу

Там, где море и город встречаются.

И пусть все твои тревоги скорее уйдут

О, рождественские огни, продолжайте сверкать!

'

Эти рождественские огни

Освещают улицу

Может быть, они вернут её мне.

И тогда все мои тревоги вскоре уйдут

О, рождественские огни, продолжайте сверкать!

'

Рождественские огни

Освещайте улицу,

Зажгите салют во мне.

И пусть все ваши тревоги скорее уйдут

О, рождественские огни, продолжайте сверкать!

Lontoo kutsuu Helsinkiä

The text that follows is an attempt to explain about the studying at UCL to my Finnish colleagues. Therefore it's in Finnish. Also, I believe, this article goes to show how much easier it is for me to actually write in my native language. Anyway, you who know Finnish - enjoy!

London calling Helsinki
eli otteita helsinkilässlavistin opiskelusta petollisella Albionilla

'
Kävin syyskuussa kääntymässä HY:n lukuvuoden avajaishulinoissa. Kestin Metsätalon käytäviä ehkä puolisen tuntia ja lopulta pakenin horkkaisena kaisaniemeläiseen ravitsemusliikkeeseen hakemaa rohkeutta laitoksemme tohtorikoulutettavan ja ystäväni tukemana. Rauhoittuessani kylmän tuopin äärellä ja keskustellassani pedagogisen työn onnesta tajusin, että nyt on korkea aika vaihtaa (jälleen) maisemaa. Onneksi minulle on suotu levottomat jalat ja joustava (vaikkakin laiha) kukkaro sekä vahva anglofilinen ominaislaatu. Vain kaksi viikkoa myöhemmin kun olin matkalla Lontooseen en voinut aavistaa, että edessäni olisi muutakin kuin vain tavanomainen Erasmus-vaihtovuosi. Sumuinen ja historiankirjojen mukaan kavala Albion (Britannian vanhin tunnettu nimi) oli varannut minulle monta yllätystä. 

'

Helsingin yliopiston Valtiotieteellisen tiedekunnan politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella on vuotuiset kolme vaihtopaikkaa lontoolaisen University College Londonin School of Slavonic and East European Studies -laitokselle, joka vastaa etäisesti meikäläistä Aleksanteri-instituuttia ja tunnetaan tuttavallisesti lyhenteellä SSEES. UCL on brittiläinen huippuyliopisto (nota bene, tätä ei nyt saa sekoittaa Otaniemeen). Se kuuluu Russell-ryhmään ja on rankattu useaan otteeseen Britannian yliopistojen kärkiviisikkoon. Toisin kuin ruraalit perusenglantilaiset puritaaniyliopistot Oxford ja Cambridge, UCL perustettiin sekulaarien ja egalitarististen arvojen pohjalle (sieltä valmistui aikoinaan myös eräs intialainen lakimies Mohandas Gandhi ja legendan mukaan siellä vieraili myös kreivi Tolstoi).
'
SSEES on puolestaan toistuvasti palkittu UCL:n huippuyksikkö, jonka tutkimuskenttään kuuluu koko Eurooppa Oderista itään mukaanlukien Venäjä ja varsin yllättävästi myös Suomi! Toivon etteivät mahdolliset svekomaanilukijat pahastu kolleegojeni varsin epäsuomalaisesta logiikasta, sillä vastoin lukijan tahatonta oletusta kyseinen maantieteellinen paketti ei perustu Pariisin rauhansopimukseen vuodelta 1947 eikä edes brittien pöyristyttävään tietämättömyyteen transgermaanisesta Euroopasta, vaan tšekkiläisen filosofin ja valtiomiehen Tomáš Masarykin aatokseen vuodelta 1915, joka tunnetaan nimellä ”The Problem of the Small Nations in the European Crisis”. Työn keskeisin päämäärä on luoda puitteet kaikille Väli-Euroopan kansallisvaltioille (maat Saksan ja Venäjän välissä), joiden itsenäistyttyään tulisi luoda jonkinlainen kansainyhteisö. Masarykin mukaan juuri nämä kansat tulisivat näyttelemään ratkaisevaa roolia 1900-luvun vaiheissa. Uskallan väittää, että SSEES:issa Suomi on päässyt arvoiseensa seuraan sillä länsinaapurimme ovat osa School of European Languages, Culture and Society -sekametelisoppaa.

'
Nyt kun pakolliset esittelyt on vihdoin hoidettu voimme siirtyä itse asiaan. Toivon ettei yksikään HY:n rattaistossa ahertava loukkaannu verisesti jos koetan parhaan kykyni mukaan vertailla aitoa anglosaksista huippuyliopistoa suomalaiseen vastineeseensa. Artikkelin tarkoituksena on unohtaa debatti lukukausimaksuista, joista väitellään, osoitetaan mieltä ja järjestetään lakkoja myös täällä avoimen markkinatalouden ja kilpailukyvyn kehdossa sekä yliopistojen hallinnosta ja opiskelijoiden työelämään integroinnista (jossa Britannia peittoaa Suomen 6-1) ja keskittyä siihen oleelliseen eli opetukseen ja sen kautta saatavan koulutuksen tasoon.
'
Jo ensimmäisellä viikolla UCL:ssa havaitsin ettei kyseessä ole biletysvuosi. En ole ehtinyt ulkoiluttamaan harmaita aivosolujani (saati maksaani) Bloomsburyn opiskelijariennoissa kuin muutamaan otteeseen. Sen sijaan olen löytänyt itseni kursseilta, joiden luonne ei oikeastaan millään tavalla muistuta minua kotilaitoksesta. Opintopisteiden sijasta britit mittaavat kurssisuorituksensa kurssiyksikköinä (course units), joita lukuvuodessa kerätään vähintään neljä. Syventymättä tähän yliopistomatematiikalle ominaiseen laskutoimitukseen totean, että yksi kurssiyksikkö vastaa noin viittätoista opintopistettä. Tällä hetkellä opiskelen yhteensä viidellä kurssilla, joista useimmat ovat puolen kurssiyksikön suuruisia. Näillä kursseilla on yksi tunnin mittainen luento ja yksi kahden tunnin mittainen seminaari viikossa. Luento UCL:ssa tarkoittaa suunnilleen samaa mitä Helsingissäkin, mutta seminaari (wau!) onkin jo aivan toista luokkaa.
'
Seminaaritunnin epistola on suunnilleen seuraava: hetimiten kun opiskelijat ovat asettuneet taisteluvalmiuteen ja istuvat hiirenhiljaa puolustusasemissaan, kurssin vetäjä nousee kateederille ja aloittaa akateemiset kovapanosammunat. Kysymyksiä satelee kuin konekiväärin piipusta ja vastausten on tultava opiskelijoilta. Jos jokin kysymys jää vaille vastausta on varsin harvinaista, että kurssin vetäjä vaivautuu sen opiskelijoille selittämään. Nähkääs kaikki läksyt tulee olla luettuna ennen seminaaria, ja vastaukset seminaarin kysymyksiin löytyvät joko edeltäneen luennon sisällöstä tai sekundaarilähteistä (artikkeleista, lukulistojen kirjoista yms.). Korkeasta rimasta huolimatta onnistunut seminaarisessio on muutakin kuin vain kysymyksiä ja vastauksia. Viime kädessä ne muodostavat verrattoman akateemisen keskustelun, jossa usein päästään paljon pidemmälle kuin mitä lähdeaineistossa.
'

Lisäksi jokaiselle kurssille kirjoitetaan kahdesta kolmeen esseetä (viidestä seitsemään sivua) ja luonnollisesti kurssin päättää kolmen tunnin mittainen koe touko-kesäkuussa. Onko siis ihme jos lontoolaisslavisti kerää kasaan yleensä noin kuudella kurssilla yhteensä 60 opintopistettä? Uskallan vieläpä väittää a posteriori -tuntumalla että omaan kaaliini täkäläinen oppi menee paljon paremmin perille ja myös pysyy siellä. Muistan kotilaitoksella joskus puhuttaneen snellmanilaisesta yliopistosta. Kyseinen määre saatta olla minulta juuri nyt pahasti hukassa, mutta uskon että Johan Vilhelm viihtyisi hyvin vaikka vain vierailevana luennoitsijana täällä SSEES:illa.
'
Viimeistelläkseni tämän ylistysoodin minun täytyy vielä kertoa teille täkäläisen slavistiikan runsaudensarvesta eli paikallisen weboodin kurssitarjottimesta (tupla wau!). UCL:n Timetables ohjelmassa SSEES:in kurssit on jaoteltu kieliaineiden sijaan useampaan suunnilleen yhtä suureen kategoriaan. Löytyy kielitiede, talous, kirjallisuus, politiikka, historia, kulttuuri ja yleisslavistiikka (maantuntemus, muinaiskirkkoslaavi ym. humanistihumppa). Pääaineesta riippuu mihin näistä osa-alueista brittislavisti keskittyy, mutta oletusarvo on, että kaikista kakuista hotkaistaan merkittävä viipale.
'
Olkoonkin että täällä opiskelija norkoilee yliopistolla vain neljä vuotta (opetusohjelma on raameiltaan varsin tiukka, ja akateeminen vapaus on määreenä lähes tuntematon) viiden tai seitsemän sijasta, mutta ottaen huomioon em. opetustekniikan ja kurssitarjonnan laajuuden uskon SSEESiläisen pesevän meikäläisen mennen tullen. Laiha lohtu löytyy kuitenkin brittien varsinaisesta kielitaidosta. Kielikursseilla opitaan kielioppi sekä kielitiede Chomskya myöten, mutta jos vaihtovuosi kohdemaassa (yleensä kolmas opintovuosi) jää käyttämättä, ei englantilaisreppana saa suutaan juuri auki ulkomaisella kielellä.
'
Paljon olisi vielä kerrottavaa Lontoon ihmeistä ja toinen toistaan mielenkiintoisemmista kursseista, joilla parhaan taitoni mukaan puurran, mutta elo ei ole täällä totisesti tylsää! Jos satut harkitsemaan vaihtoon lähtemistä niin kehotan ottamaan yhteyttä politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen yliopistolehtori Tauno Savelaan. Ensimmäinen hakukierros avataan tammikuussa, joten kannattaa olla heti valppaana – vaivan palkkana saattaa olla menolippu Lontooseen!

-Stefan

The Lands of Morning

"Oran, naomha, buan                      Song, sacred, eternal
Tog gu ard guth an t-sluaigh            Lift on high the voice of the people
Oran, the mi reidh                          Song, I am reconciled
Eirich, eirich bhar an t-sleibh"         Let it rise up from the moorland               
                   - Runrig (Oran)

Late last Sunday I returned to London after a long journey to the Outer Hebrides and back. These past few days in the rectangle of UCL in Bloomsbury (a certain small area within which most of my life as a Londoner seems to take place and outside of which I hardly spend any time at all) have been quite tedious. It took only a day or two for me two find comfort in the absolute tranquillity of a small rural Hebridean community, which seems to indicate once more my intransigent agrarian spirit, but it seems to take much more time for me to get again similarly comfortable in this already familiar environment in London. In order to explain all this I believe I must relate to you some of my experiences on these aforementioned isles.

This story, for once, does not begin with me (although I'm as random and omnipresent as ever) but with a certain mettlesome and bit adventurous Welshman whose life seems to be inseparably entwined with several distant Atlantic Isles such as the Falklands and the Outer Hebrides. His name is John and on the chilly and misty autumn morning on the third of October 2007 he picked up a certain young Finnish hitch-hiker (that's me now...) near Tarbert on the Isle of Harris and drove him all the way up to Stornoway. Little did he know how would this act of friendliness turn out in due course of the years to come. Ever since that drive from Harris to Lewis (Isle of Lewis) John has been patient and unfailing pen pal writing and answering with accuracy all the letters he has received from all over the world from this anxious globetrotter and hitch-hiker. Now, for the sake of John's privacy and common decency, I'll get back to my own story and thus to myself.
'

Here's a picture of John; my friend and host on Isle of Harris.

'

It took me about 24 hours to get from my London rectangle to John's home on the Isle of Harris. First I had to take an overnight bus to Inverness. This first part took more than 13 hours and was almost as uncomfortable as a routed taxicab (or a marshrutka) on a winding road in some distant part of steep mountain range. But eventually I did get to Inverness weary yet intact. From Inverness I took a bus to Ullapool and immediately when there I board a CalMac ferry to Stornoway (the unofficial capital of the Western Isles) where John with a friend of his was already awaiting me. It took us one more hour to drive from Stornoway to Harris in middle of night with gealach làn (the full moon) shining on the beautiful starry sky.

My time on Harris went swiftly as a whirlwind and yet I didn't do much of anything in particular there (at least if you measure it by the standard activeness I have here in London). My days consistent mainly of trips to different parts of the island with John (usually in the morning), taking the family's hyperactive dog out for a walk every once in a while (in order to do some workout after lunch), having long and thorough discussions about the state of the world especially in the evenings (with a glass of whiskey or a pint of ale, sometimes both), doing bit of reading (or rather playing with the though of actually studying) and of course being spoiled by delicious home food made by John's wife Heather.

Now, I'll try not to bore you with too many details about Harris or its people and their language - the Scottish Gaelic (which is still, along with the other Celtic languages, one of my favourite hobbies or rather obsessions). Instead of giving all the information boiling in my head I'll let some of my pictures to speak for themselves. Here, have a look!

Luskentyre beach, Isle of Harris. The island is full of beautiful beaches
well worth the swim (in summertime that is)!

Village of Ardhasaig, Clisham (the highest mountain on Harris) is covered with clouds in this picture.

Me going for a swim on Hushinish beach, Isle of Harris. The water was very salty, the waves mighty and the cold was emasculating. But I survived! Well, thanks to a hot bath back in John's home.

The eastern side of Harris is full of rocks and lochs but its ruggedness
holds exceptional beauty. At least to my Nordic eye.

The Callanish Stones, Isle of Lewis. This group of stones dates back to 2900 BC making it thus much older than the latest phase of Stonehenge (the one we can see today). In its overall shape it resembles a Celtic cross (one of many symbols associated with the sun). The place itself is very interesting and possess a certain mysticism. Here's more to it: http://en.wikipedia.org/wiki/Callanish_Stones

"Mañana is too exact time on Harris", said John to me when we were driving to Huishinish. He was trying to explain me what was the day to day life like on Western Isles. At first I didn't quite understand what he meant by this but soon, with one obvious example, it all came to me clear as a crystal: the road we were driving on, A859, must be the only A road (basic British motorway) in all of UK where there's only one lane. Basically what this means is that only one car can drive on this road to one of the two possible directions while the (possible!) oncoming car must park itself in one the pockets on the side of road. There's a pocket for such occasion about every 50 meters or so. The road is quite safe to drive on and there are hardly ever any significant accidents. And I'm not surprised! On Harris it's not by any means unusual to stop right there in the middle of this road and have a wee chat with the oncoming driver. Especially if the two are familiar to each other (N.B. on Harris all the locals know one and other). There's no haste on Harris and there seems to be plenty of time even without rushing things.

While discussing the contemporary situation of the Scottish Gaelic with the locals (of whom a clear majority would speak it as their native language) I was once more reassured that the future of this specific Celtic language is sadly not that promising at all. Unlike in Ireland or Wales, where the nation's native language seems to mean a lot to a significant portion of even the younger generation and where it drives the strong Nationalist movements, in Scotland, however, things are very different. Here in Alba [àlapa] the future of Scottish Gaelic is unambiguously the responsibility of the educational system. No other official party seems to be interested in promoting it. This means that by now Scottish Gaelic is sustaining itself to certain extent in its strongholds like on the Western Isles and the Highlands but its not expanding to South.

Outside of the Gàidhealtachd (the Gaelic speaking area of Scotland) there's hardly any interest for the revival of the language. To me this seemed, at first, very bizarre due to the fact that of all the particles that together form the (dis)United Kingdom - Scotland is the one pursuing independence with the most amount of perseverance. The Scottish Nationalist party is clearly the most popular one (has been for almost a decade now) in Alba but its Nationalist rhetoric has almost nothing to do with the Scottish Gaelic. However, Herder's idea of "one language - one nation" is not forgotten in Scotland - on the contrary it's a cornerstone of this Nationalist movement but the language the Scots have apparently chosen for this cause is a Germanic language better know as the Scots.

To clarify the picture a bit let it suffice to say that Scottish Gaelic is (roughly speaking) the language of the Irish settlers who came to the Highlands and Islands somewhere already in 4th century. But so it happened that the Scottish Gaelic never established itself permanently in the Lowlands of Scotland where the Scots language was gradually formed and where it gained its status as the dominant language of Alba in due course of Mediaeval period. That's enough of history and philology for this article.

I spend a great deal of time discussing with John also the future of Scotland and his native land of Cymru (Wales). On the last day of my visit we came to the conclusion that eventually, in one way or an other and for better or for worse, both the Scots and the Welsh will gain their full independence from Westminster and the English Crown. John also told me about the valleys of South Wales and the history of labour movement there. And so we reach a further understanding that I basically have no other option but to go and see Wales for myself once more in order to learn and experience more of Cymru. Also, should I live to see the day of Welsh independence, I promised John at least the effort of climbing up some high point in my native Finland and shouting to all the four winds: Hurray! The dream lives on and eventually we'll get there but there's still time 'till dawn.

As John said: "I've seen the Lands of Morning!". And he certainly has, because as a Welshman he's a son of such a land and he has spent most of his life on distant islands far away from the establishment. But when I stood on the deck of CalMac ferry on my way back to mainland and looked on the dusk upon Isle of Lewis (see the first photo of this text) I realised that I have been, yet again, exceedingly fortunate to have a such a friend and to have seen these lands, if only by a glimpse, with my very own eyes.

Yr eiddoch gyda chariad a chyda pharch,

-Stefan

PS.
Dros Gymru'n gwlad, O Dad, dyrchafwn gri,
y winllan wen a roed i'n gofal ni;
d'amddiffyn cryf a'i cadwo'n ffyddlon byth,
a boed i'r gwir a'r glân gael ynddi nyth;
er mwyn dy Fab a'i prynodd iddo'i hun,
O crea hi yn Gymru ar dy